Tinasotilas

tehtaanpiipun varjo maahan heittäytyy
pakkanen savun kaunistaa
karvalakin reunus huurtunut on
ja lapsi käsiin puhaltaa

minä, sisko ja veli kimpassa pihoilla viihdyttiin
kotona niin harvoin rauhaa löytää sai
viikonloppuisin vain laulu soi
ja niin monta kertaa liian myöhään aamun koin

juovuksissa äiti halus kertoo
kuinka elämä on keskivertoo surkeempaa,
aina vaan, ei muuta saa
ja itki kurjuuttaan

silloin, isä tarttui tuulimyllynsiipeen
äiti nousi seinille kiipeen
me oltiin niin kuin tinasotilaat
rivissä hiljaa katseltiin
sit veli paloi kiinni balleriinaan
sisko rakastui jaloviinaan
mä olin niin kuin tinasotamies
niin jäykkä ja puhumaton

jo vuodet kului, läksin toiseen kaupunkiin
kai jotain lohdutusta kaipasin
monta kertaa olin olkapää
se toinen itki, minä hiljaa vaan

ja ne tyypit osas aina kertoo,
kuinka elämä on keskivertoo kurjempaa,
aina vaan ja muistuttaa,
mua uudestaan

kuinka, isä tarttui tuulimyllynsiipeen
äiti nousi seinille kiipeen
me oltiin niin kuin tinasotilaat
rivissä hiljaa katseltiin
sit veli paloi kiinni ballerinaan
sisko rakastui jaloviinaan
mä olin niin kuin tinasotamies
niin jäykkä ja puhumaton
ja kai mä oon sitä vieläkin,
oon sitä vieläkin!

säv. / san. Maria Hänninen